Eettistä yhteisöviestintää ja kunnianarvoisia vieraita

Viime perjantaiaamuni alkoi suunnilleen näin: hätkähdin hereille neljännen torkutuksen jälkeen ja syöksyin keittiöön, jossa Jürgen jo odotteli minua. Aamukahviemme lomassa antauduimme keskusteluun, joka koski herran luomaa diskurssietiikkaa. Tällä kertaa aamu ei ole ollut yhtä kiireinen kuin edellä mainittu, vaan olen valmistautunut Jürgenin kohtaamiseen todella huolellisesti; olen nimittäin kutsunut aamiaispöytään kolmannenkin henkilön. Aamiaishetken laajentumisen myötä paineet tarjoilunkin suhteen ovat lisääntyneet, ja olenkin hankkinut tilaisuutta varten erityisen hienoa Reilun kaupan kolumbialaista kahvia. Mmmm…

Jürgen on jo paikalla tapansa mukaisesti etuajassa (hän varmaankin haluaa varmistaa pääsynsä suosikkituoliinsa ikkunan viereen), ja sieltä saapuu myös aamun toinen vieraani. Nainen, joka on viettänyt pitkiä aikoja pohdiskellen Habermasin teorioita. Nainen, joka on ollut tyytymätön akateemikkojen laihoihin yrityksiin luoda yhteisöviestinnälle yleispätevä moraalioppi. Nainen, joka selvensi Habermasin diskurssietiikkaa minulle ja minun kauttani tämän blogin lukijoille. Saanko esitellä, Rebecca Meisenbach.

Meisenbach toimii tällä hetkellä apulaisprofessorina Missourin yliopiston viestintätieteiden laitoksella, ja tarkkasilmäiset blogin lukijat bongasivat hänen nimensä jo edellisestä tekstistäni. Kutsuin Meisenbachin vieraakseni, sillä halusin kuulla lisää eettisestä yhteisöviestinnästä ja yhteisöviestinnän yleisestä moraaliopista naiselta itseltään. Myös Jürgen lienee kiinnostunut nuorempaa tutkijasukupolvea edustavan Meisenbachin ajatuksista.

Kaikkeen organisaation toimintaan voi Meisenbachin mukaan mahdollisesti soveltaa diskurssietiikkaa, mutta parhaiten se sopii sellaisille toimille, joilla on sekä paikallista että universaalimpaa merkitystä. Periaatteessa kuitenkin mikä tahansa organisaation lausunto tai julkaisu voi saada viestin vastaanottajat arvioimaan siinä esiteltyjen toimien eettisyyttä diskurssietiikan periaatteiden mukaisesti eli keskustelemalla.

Miten organisaatio voisi sitten käytännössä lisätä viestintänsä eettisyyttä diskurssietiikan näkökulmasta?

Meisenbach on onneksemme luonut diskurssietiikkaan perustuvat ja helposti lähestyttävät viisi askelta, joita seuraamalla organisaatio aloittaa matkansa kohti eettisempää viestintää. Meisenbachin moraaliopin tilanteessa organisaatio on aloittamassa jonkin toiminnan, josta se informoi yleisöä.

1. Organisaatio luo tavoitteitaan ja näkemyksiään esittelevän lausunnon. (Eri yleisöille tai sidosryhmille voi olla tarpeen luoda erilaisia lausuntoja erilaisten merkitysten luomiseksi.)
2. Viestinnästä vastaavat henkilöt selvittävät, keihin lausunnon toteuttaminen mahdollisesti vaikuttaa.
3. Viestintäosasto ilmaisee lausunnon kaikille edellisessä kohdassa määritellyille osapuolille. (Diskurssietiikan ihanteiden noudattamiseksi lausunto täytyy ilmaista dialogin mahdollistavalla ja siihen rohkaisevalla kanavalla.)
4. Kaikki osapuolet keskustelevat diskursiivisesti lausunnossa kuvatun toiminnan toteuttamisen seurauksista ja seurausten hyväksyttävyydestä. (Habermasin diskurssietiikka edellyttää todellista osallistumista ja keskustelua. Vaikka ajan ja paikan löytäminen saattaa olla hankalaa, jokaisen osallistujan tasavertainen asema keskustelussa täytyy taata.)
5. Osallistujat arvioivat, ovatko lausunto ja sen seuraukset hyväksyttävät kaikkien osapuolten näkökulmasta. He siis ratkaisevat tilanteen eettisyyden ja sen, onko lausunnon sisältö totta, oikein ja vilpittömästi ilmaistu.

Mutta entä, jos keskustelussa ei saavutetakaan Habermasin edellyttämää konsensusta? Voiko toiminnan eettisyyttä silloin ratkaista ollenkaan?

To be continued…

Milla

Lähteet:

Meisenbach, R. J. (2006). Habermas's discourse ethics and Principle of universalization as a moral framework for organizational communication. Management Communication Quarterly 20(1), 39–62.

http://communication.missouri.edu/?q=faculty/meisenbach