Tuijotan läppärini näyttöä sen kalsean valon häikiessä silmiini. Guter Morgen mit Jürgen, anna mun kaikki kestää. Viereisen huoneiston läpi yön jatkuneet tupaantuliaiset sekä syliin kaatunut kahvi riittänevät puolustukseksi, kun kerron, ettei tänä aamuna päästetä Habermasin havaintoja helpolla.
Jatkan Marian avauspuheenvuoroa julkisuuden synnystä tarkempaan käsitteen pohtimiseen. Habermas näkee, että julkisuus on edellytys yhteiskunnalliselle elämälle ja demokratialle. Vaihtoehtoisia tarkastelukulmia on kaksi; yhtäältä voi mieltää julkisuuden kaikille avoimena tilana, jossa keskustellaan, muodostetaan mielipiteitä ja päätetään yhteisistä asioista. Toisaalta julkisuutta voi lähestyä periaatteena, jonka mukaan yhteiskunnallisen päätöksenteon luonne täytyy olla avoin ja keskusteleva. Tämä taas ruokkii yhteiskunnassa myös poliittista organisoitumista. Yhteiskunnallinen viitekehys on ollut olennainen osa habermaslaista julkisuuskäsitystä, jonka mukaan media on yksi julkisuuden keskeisistä instituutioista ja areenoista.
Kansalaisyhteiskunnan alue, jossa Marian aiemmin mainitsema julkiso pääsee vaikuttamaan, sijaitsee Habermasin mukaan yksityisen ja valtiollisen eli julkisen vallan välissä. Yksityisen alueen (joka sisältää muun muassa perhesuhteet ja kuluttamisen) Habermas on asettanut selkeästi erilleen julkisuuden alueesta. Yksityisen ja julkisen raja on kuitenkin oletettua huomattavasti häilyvämpi. Vastakohta-asettelua rakentavampi tapa ymmärtää julkisuus on mieltää se jatkumona, jossa asioiden paikkaa määritellään tapauskohtaisesti uudelleen.
Habermasin ajattelua leimasi myös dialogisen, yhteisessä ajassa ja tilassa tapahtuvan viestinnän ihannointi antiikin agorassa tai porvariston salongeissa. Samalla hetkellä hän väheksyi yksisuuntaista, ajasta ja paikasta irtautunutta joukkoviestintää. Modernin yhteiskunnan kehitykseen on kuitenkin kuulunut kiinteästi julkisuuden mediavälitteisyys, viimeistään television aikakaudesta lähtien.
Tämän lisäksi ajatus yhdestä ainoasta julkisuudesta on korvattu esimerkiksi näkemyksellä monista julkisuuksista, jotka syntyvät nousevien teemojen ympärille (esim. Aula & Åberg 2012).
Yhteisöviestinnän tieteenalan kannalta keskeistä olisikin ymmärtää julkisuus pikemminkin metaforisena tilana. Sen raaka-aineena on tapauskohtaisesti määräytyvät yhteiset puheenaiheet ja sitä muokkaavat mukana olevat ihmiset sekä organisaatiot toiminnallaan.
Tänään turinoi Heidi
Lähteet: Seppänen, Janne; Väliverronen, Esa 2012: Mediayhteiskunta. Vastapaino, Tampere.
Tekstissä mainittu Pekka Aulan ja Leif Åbergin artikkeli löytyy osoitteesta http://www.academia.edu/2394007/Blistering_Publicities_A_New_Challenge_for_Organizational_Communication_and_Public_Relations (Viitattu 20.9.2013)
Habermasin rajaus yksityisen (perhesuhteet ja kuluttaminen) ja julkisuuden alueen välillä on mielenkiintoinen. Yhtäältä näen tilanteen niin, ettei julkisuudessa olemista valita, vaan esimerkiksi hyvin merkittävässä asemassa olevat henkilöt joutuvat sinne tahtomattaan. Silloin myös puidaan henkilöiden yksityisasioita, vaikka ne eivät julkisuuden piiriin kuuluisikaan.
VastaaPoistaToisaalta kuluttamisen eriyttäminen osaksi yksityistä aluetta on aihepiiri, joka vaatii tulevaisuudessa varmasti yhä kasvavaa tutkimusta ja tarkastelua. Jos Habermasin aiemmat teoriat pohjaavat tietoon, jossa kuluttaminen ei käytännön tasolla ole kiinnostanut ketään, on tilanne nykyisin pikemminkin päinvastainen. Yhä enemmän kuluttaminen kiinnostaa niin yksityisiä kuin julkisiakin sektoreja, ja vaikuttaa siltä, että kuluttamisesta halutaan varsinkin nuorempien sukupolvien parissa tehdä entistä merkittävämpi osa identiteettiä ja elämänkatsomusta. Tässä kontekstissa myös kuluttaminen tulee olemaan yhä kasvavissa määrin viestintää.